This blog has moved
Keskustelu vertaisrahoituksesta
Mitä ovat vertaisrahoitus? Entä mikrolainaaminen? Miten Obama keräsi yli 700 miljoonaa dollaria kampanjaansa? Näitä ja muita vertaisrahoituksen kysymyksiä pohdimme Demos Helsingin toimistolla (Laivurinkatu 41) sunnuntaina 5.4. klo 15.00 – 17.00. Vapaamuotoiseen keskusteluun
ottavat osaa muun muassa Michel Bauwens P2P-foundationista, Leenu Keinänänen Verkkomaksusta, Kristoffer Lawson Scredistä, Aleksi Aaltonen Demos Helsingistä, Geraldine Juárez Tanda Foundationista ja Andrew Paterson Pikseliähkystä.
Tanja Aitamurto kirjoittaa ilmiöstä Mitä uutta Piilaaksossa? -blogissaan.
Timetable for Alternative Economy Cultures
Finally were getting things online regarding Alternative Economy Cultures at PixelACHE -festival. Here’s the timetable and we’re also working on adding full transpaency of how much money and type of value is going through the organisation of such an event (and how much we still need to pay for the speakers…).
Anyhow heres the schedule for the friday:
Alternative Economy Cultures -seminar
Friday 3rd April, PixelACHE Helsinki Festival 2009
FRIDAY 03.04 MORNING 10.00-12.00
Venue: Kiasma Theatre
KEYNOTES (45 mins each + Q&A)
- Michael Albert (US): ’Participatory Economics (Parecon)
- Michel Bauwens (BE/TH): ’Peer to Peer Economies and the Revolution in Values’
—–lunch 60mins—–
FRIDAY 03.04 AFTERNOON 13.00-18.00
Venue: Kiasma Theatre until 16.00, Seminar room afterwards.
13.00: RURAL/LOCAL CULTURAL HERITAGE KEYNOTE (30mins) Tapani Köppä (FI): ’Remarks on rural co-operation in Finland’
13.30: RESEARCHING THE FIELD (20mins each + Q&A)
Oliver Ressler (AT): ’Alternative Economics, Alternative Societies’
14.00: Tere Vaden (FI): ’Notes on the Sustainability of Open Source and P2P Practices’
——15min break——-
15.00: REMIX & COPY ECONOMIES (20mins each + Q&A)
Felix Stalder (AT): ’Economies of the Remix’
Sara Sajjad (SE): ’Fried Sparrows: world domination in a swarm’
——15min break——-
16.30: APPLIED ACTION AND DESIGN (15-20mins each including Qs) Wojtek Mejor (PL): ’Warszawa Gratis’
Saija-Riitta Sadeoja (FI): ’Porkkanamafia: from a mob to an institution’
Eero Yli-Vakkuri (FI): ’Uuva: yet an other monetary project’
Kristoffer Lawson (FI): ’Scred: virtual companies and managing money for communities’
Geraldine Juarez (MX): ’Tanda Foundation: apply, donate, create’
WORKSHOP ABOUT PEER-FUNDRAISING
SUNDAY 05.04 AFTERNOON 15.00-17.00
Venue: Demos FI office (Laivurinkatu 41)
Hosted by Andrew Paterson & Roope Mokka
This is a conversation-based workshop introducing Tanda Foundation’s experience, Scred, Suomen
Verkkomaksut, in relation to the practice of peer-fundraising for NGOs and Social Entrepreneurship.
Based on alt.econ.cult seminar peer-fundraising in collaboration with Demos Finland, February-March
2009.
Including..
Geraldine Juarez (MX): ’Tanda Foundation: apply, donate, create’
http://www.tandatanda.org/
Kristoffer Lawson (FI): ’Scred’
https://www.scred.com/about
Lennu Keinänen (FI): ’Suomen Verkkomaksut’
http://www.verkkomaksut.fi/
Michel Bauwens (BE/TH): ’P2P funding’
http://p2pfoundation.net/P2P_Exchange_Infrastructure_Projects
Aleksi Aaltonen (FI/UK)
Osallistu ajatustenvaihtoon, kiitos
Tarvitsemme apuasi. Tuomme vertaistuotannon suurimmat ajattelijat ja mielenkiintoisimmat kokeilijat yhteen 3.4. Pikseliähkyn ”Alternative Economy Cultures” -seminaariin Kiasmassa.
Saimme keynote puhujaksi Michel Bauwensin. Hänen matkansa ja luentopalkkionsa maksettiin jo täysin vertaisrahoituksella. Siksi päätimme kokeilla samaa menetelmää seminaarin kulujen kattamiseen.
Ilmaiseen seminaariin myydään vapaaehtoisia vertaispalveluita. Olisi kohteliasta antaa Bauwensille ja muille puhujille päivärahaa ja talkoolaisille ruokaa. Mahdollisesti ylikertyvistä rahoista muodostetaan rahasto, joka rahoittaa siihen lahjoittaneiden projekteja.
Osallistu ajatustenvaihtoon ja valitse oma tuotteesi. Kiitos. Maksukaavake löytyy täältä: http://2009.pixelache.ac/seminaarimaksu/ maksaa voi 5- 150 euroa, useimmilla verkkopankeilla ja korteilla, turvallisesti ja nopeasti.
Ai kuka Bauwens on? Peer-to-peer -teoreetikon vanhan luennon voi katsoa Googlevideosta:
Ja tulla kuuntelemaan loput perjantaina 3.4. Kiasmaan.
Unohtamatta osallistua luennon kustannuksiin: http://2009.pixelache.ac/seminaarimaksu/
Life After The Crash? Alternative Economy Cultures -seminar Friday 3rd April
This is a post I waited to post for a looong time. Me and Andrew Paterson have prepared a kick- ass seminar on peer-production. I will be posting more of it as we go on, but here’s the initial details:
Alternative Economy Cultures
Pixelache Seminar: Friday 3rd April & Sunday 5th April at Kiasma Museum of Contemporary Art
Pixelache Festival brings the leading thinkers in alternative economic cultures to Finland – funded by you
After the collapse of free market and socialist systems it is a good time to ask what are the alternatives. The recent success of peer-to-peer organisations from Wikipedia and Barack Obama’s presidential campaign to Carrotmob and Open Source software, have raised expectations for this emerging way of organising and producing things. Now theorists and cultural practitioners of peer-to-peer come together in Finland under Pixelache Festival’s ’Alternative Economy Cultures’ seminar. Perhaps unsurprisingly the seminar is also peer-funded.
Photo: Geraldine Juarez / ‘Tanda Foundation’ installation
What is peer-to-peer
”Every time you tell a joke you take part in peer-production. Now something is happening to this. Peer-to-peer activity is quickly scaling up. For a long time Wikipedia has been the crown jewel of peer-to-peer production (P2P). Now we are starting to see P2P spreading outside internet and cultural goods. Cars, banks, food and even electricity is being produced this way. P2P has quickly created some the biggest organisations in the world. Hundreds of thousands of people contribute to Wikipedia and five million people worked for the Barack Obama’s election campaign. Our keynote speakers Michel Bauwens and Michael Albert argue that these institutions offer a credible alternative to state and private organisations.
Funded by you
An online donation system has been set up by partner organisation Demos Helsinki, Suomen Verkkomaksut and Nordkapp to explore the crowd-sourcing phenomena seen in Obama’s election campaign. ”This ’Alternative Economy Cultures’ programme was difficult to fund via the usual institutional channels. We aim to raise money to recover the costs of organising”, says Mokka.
Unique congregation of minds
Veteran-activist Michael Albert of ZCom (US) will present his vision of ’Participatory Economics (Parecon)’, and writer-researcher Michel Bauwens of P2P Foundation (BE/TH) will speak of his vision of ’Peer-to-Peer Economics and the Revolution in Values’. Both are in Finland thanks to individual pledges of enthusiasts and like-minded organisations who have made donations in return for some time with the speakers. As a local heritage keynote, Ruralia Institute research director Tapani Röppä (FI) remarks on village cooperation in Finland. Researching the field, politically-engaged artist Oliver Ressler (AT) speaks of his experience interviewing utopians, while philosopher Tere Vadén (FI) reflects on the sustainability of open source projects. Network theorist Felix Stalder (AT) and Sara Sajjad of Piratbyrån (SE) will light IP sparks to speak about remix and copy economies ’in the swarm’ online. As project-examples identifying resources and networked-exchange, Wojtek Mejor (PL) shares with us the free cultural world of events in Warsaw. Lead negotiator Saija-Riitta Sadeoja of Porkkanamafia (FI) will tell the story of a mob, developing into an institution committed to responsible-business activism, and performance artist Eero Yli-Vakkuri of Uuva Project (FI) will report on 1 year of promoting and using the Uuva currency to re-numerate under- or unpaid cultural work. The last two presentations will cover similar ground, but from two very different contexts: Geraldine Juarez (MX) will present her TandaTanda events, artefacts and techniques, materialising the donation of funds online for cultural project grants. Local co-founder Kristoffer Lawson of Scred (FI) will also explain and compare his peer-funding online system that emerged from organising the renowned Alternative Party events.
The full 1-day seminar, and related ’peer-funding’ workshop, has been organised by artist-researcher Andrew Gryf Paterson (Medialab TaiK) in cooperation with Roope Mokka of Demos Helsinki, and offers a new strand to the annual Pixelache festival of electronic art and subcultures, at Kiasma Museum of Contemporary Art.
Peer-funding experiment
Furthermore, an online donation system has been set up by partner organisation Demos Helsinki, with the in-kind support of Suomen Verkkomaksut and implemented by Nordkapp, to explore the ‘crowdfunding’ phenomena seen in Obama’s election campaign. Can it be applied to support cultural events in Finland?
This ‘Alternative Economy Cultures’ programme was difficult to fund via the usual institutional channels. Already both keynote speakers (Albert and Bauwens) will be present in Helsinki thanks to the support of seed-funding from enthusiastic individual peers and non-profit organisations, covering their upfront travel costs.
We aim to raise money to recover the outlay costs of organising and supporting speakers. We will spread the surplus back among the contributors in the form of project grants and further events.
More info about donation system coming soon!
Tältä tuntuu
Kysyin edellisen postauksen alussa, miltä tuntuu kun ”satatuhatta kolmekymppistä menee innosta sekaisin; huutaa onnesta soikeana “yes we can, yes we can”; halaa spontaanisti ohikulkioita; heittää yläfemmoja toisilleen. Kun valkoinen mies selittää ohikulkevalle latinolle, kiinalaiselle ja mustalle, että tässä me nyt ollaan ja ”We Can Change”.
Vastaus on jossain 1-3 minuutin välillä ”Obama victory party” – kännykkävideossa Grant Parkista, jota en osannut linkittää tähän kauniimmin.
Ja meitä oli enemmän kuin satatuhatta vaikka useilta julkisuuden henkilöiltä evättiin pääsy.
Me pystymme -politiikka voi alkaa
Miltä tuntuu kun neljännesmiljoona kolmekymppistä menee innosta sekaisin; huutaa onnesta soikeana ”yes we can, yes we can”; halaa spontaanisti ohikulkioita; heittää yläfemmoja toisilleen. Kun valkoinen mies selittää ohikulkevalle latinolle, kiinalaiselle ja mustalle, että tässä me nyt ollaan ja pystymme muutokseen.
Tältä varmaan tuntui kun sadat tuhannet ihmiset vyöryivät kohti Woodstockia vuonna -69. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin babyboomerit ovat saaneet mitä haluavat. Mutta se ei enää riitä.
Edessämme, jossain tuolla kaukaisuudessa ja kymmenillä suurilla valkokankailla on Chicagon iso poika. Läntisen maailman ensimmäinen musta presidentti Barack Obama juhlistaa äänivyöryään. Oikeamme me juhlistamme äänivyöryämme.
Miten ensikertalainen, musta, nuoruuden kokaiiniongelman myöntänyt, laittoman siirtolaisen lähisukulainen teki sen?
Kenen tahansa kanssa puhunkin he kertovat Obaman We Can Change sanoman resonoineen heidän ajattelunsa ja tuntemuksiensa kanssa. Vaikka talous onkin noussut vaalien suurimmaksi aiheeksi, ei se puhuta läheskään yhtä paljon kun itsekeskeisen, populistisen politiikan loppuminen.
Tämä on jo toinen Obaman puhe, jota kuuntelen. Ennen voittoaan Virginialaisessa pikkukaupungissa Obama selitti mitä Yes We Can tarkoittaa. ”Minä voin luvata teille vihreitä töitä, mutta teidän täytyy sammuttaa valot, ajaa pienemmällä autolla ja ottaa ilmastonmuutos tosissaan. Minä voin luvata korkeampia palkkoja opettajille ja investointeja koulutukseen, mutta teidän pitää sulkea televisio ja Playstation ja pistää lapsenne lukemaan läksynsä.” Tässä on uuden politiikan ydin. Ideologisesti se on paluu ruohonjuuritasolle, aikaan, jolloin yhteiskuntiamme ja valtioitamme rakennettiin. Sen paluu aikaan ennen suuria ikäluokkia. Yhteisöllisyyteen, johon nyt osallistuu koko verkottunut ja tasainen maailma.
Kyseessä ei ole mitään vähempää kuin uuden poliittisen agendan – uuden politiikan tekemisen tavan – syntyminen ja sen leviäminen nopeasti valtapolitiikkaan, suoraan kansainvälisen politiikan korkeimmalta huipulta.
Me Pystymme -politiikan nousun merkit ovat olleet näkyvissä muutamia vuosia, yhteiskunnan marginaaleissa. Me, eli Demos Helsinki on puhunut siitä kaukaisuudessa häämöttävänä demokratian uutena tulemisena, Wikidemokratiana. Markku Wilenius kirjoitti Äänestäjän käsikirja –pamfletissa (2007) siitä miten Sokrates tekisi politiikka. ”Kuka olisi sellainen politiikko, joka rohkenisi sanoa TV:n suorassa vaalikeskustelussa: ”en minä, tiedä onko NATOon meneminen hyvä vai huono asia, mitä sinä asiasta ajattelet?”.”
Kaikkein terävimmin Me Pystymme -polittiikkaa on kuvannut Britannian ulkoministeri David Miliband puheessaan ”We can: politics for the Facebook generation” reilu vuosi sitten Googlen järjestämässä Zeitgeist -seminaarissa. Milibandin mukaan olemme siirtyneet minä tarvitsen -politiikasta, minä haluan -politiikan kautta minä pystyn -politiikkaan ja 2010-lukua tulee hallitsemaan me pystymme -politiikka.
Milibandin mukaan sodanjälkeinen aika oli minä tarvitsen (I Need) -politiikan aikaa. Ihmisten perustarpeille tunnustettiin politiikan ytimeksi ja niiden ympärille rakentuivat nyt hyvinvointivaltiot sellaisina kuin ne tunnemme. Politiikan päätarkoituksena oli pitää huolta, että kukaan ei ollut nälissään, kylmissään tai sairas. Myös koulutus ja työ nähtiin osana ihmisten perustarpeita, tai ainakin tapoina rahoittaa peruspalvelut. Minä tarvitsen -politiikassa ihmisillä on oikeus tiettyihin samoihin perusasioihin. Minä tarvitsen politiikka on sosiaalidemokraattien ominta maata.
Kahdeksankymmentä luvusta lähtien politiikkaa on tehty kuluttajille. Minä haluan (I Want) -politiikka saa oikeutuksen yksilöllisyydestä ja muuttuu sisäisen ristiriitaiseksi kohdatessaan oikeudet. Minä haluan politiikka tunnistaa, että olemme kaikki erilaisia ja meillä on muitakin kuin perustarpeita, eli yksilöllisiä ja jopa ainutkertaisia haluja ja tarpeita. Vasta yksilöllisyysoivalluksen kääntyminen politiikaksi tekee siitä nykypäivän kyynistä populismia. Minä halua -politiikka kääntää haluni oikeuksiksi ja minut siten muita vastaan. Koska haluan jotain, on minulla oikeus siihen. Koska ihmiset haluavat asua omakotitaloissa kaukana toisistaan on heillä oikeus asua omakotitaloissa kaukana toisistaan. Vaikka tämä varastaisi tulevilta sukupolvilta heidän mahdollisuuden elää ihmisarvoista elämää. Minä haluan -politiikka on Keskustan peruspilari.
Minä pystyn -politiikka on 90-luvun lapsi. 90-luvulla ja vieläkin on selvää, että Martinlaaksosta voi tulla formulan maailmanmestari (tai kaksi), nettiteinistä on voi tulla miljonääri ja Lauri Harjolasta Renny Harlin. Glamouristaan huolimatta Minä pystyn -politiikka on instrumentaalista, arvotonta, hyveetöntä ja tyhjää menestyksen juhlaa, joka jauhaa ihmisiä kuin joulu kertakäyttökoristeita. Anything goes. Minä pystyn -politiikka lupaa, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Karaoketähti voi olla pop-idoli. Estoton tyhjäpää voi olla BB-julkkis, maajussi seksikäs ja Kokoomus Suomen suurin puolue.
Obaman voitto merkitsee toivottavasti uuden toiveikkaan ajan alkua. Uskon, tai ainakin haluan uskoa, että elämme siksi historiallista aikaa. Olemme siirtymässä Me pystymme -politiikan aikaan.
Muuta toivoa meillä ei juuri ole. Vanhoja poliitikoiden seuraaminen vie meidät kohti sitä suuntaa, jonka olemme moneen kertaan ja pitkään todenneet umpikujaksi. Kohti ilmasto-, ruoka-, vesi-, pakolais-, yksityis-, tekijänoikeus- ja energiakriisiä. Suomeksi: kaikkien sotaa kaikkia vastaan.
Me pystymme -politiikka taas kertoo siitä, mitä voimme yhdessä toiminnallamme saavuttaa. Se on idealistista, mutta kaikki maailman seuraavan kymmenen vuoden sisällä hupenevia resursseja ja kasvavaa resurssien tarvetta hetkenkin tutkailleet tietävät, että realismiksi kutsuttu näkemys ei enää ole realistinen – ajatus siitä, että voisimme jatkaa täysin entiseen realistiseen tapaan on täysin utopistinen. Sivilisaatiomme säilymisen kannalta siitä mikä ennen oli idealismista on tullut realismia.
Niinpä Me pystymme -politiikka ei vaadi oikeutusta kaikille haluillemme. Se kysyy mitä yhdessä tehdä näille ennen näkemättömille haasteille. Miten esimerkiksi voimme yhdessä tehdä kaupungille, jotta se olisi lapsiperheille parempi paikka asua? Miten kaupunkia pitäisi muuttaa?
Me pystymme -politiikan ytimessä eivät siis ole oikeudet tai velvollisuudet. Se puhuu hyveistä. Uuteen politiikkaan voi osallistua toimimalla hyveellisesti, ei vain vaatimalla oikeuksia ja vastustamalla pohjiaan myöten pahoja ihmisiä, ryhmiä, maita, rakenteita tai yrityksiä, jotka uhkaavat ”oikeuksiamme”.
Me pystymme -politiikka on käytännöllistä ja demokraattista. Se kysyy mitä me, uskomattoman vauraat, sivistyneet, terveet ja hyvin koulutetut ihmiset voimme tehdä aikamme ongelmille. Se ei tiedä kaikkia vastauksia vaan olettaa niiden löytyvän jos yhdessä ryhdymme toimintaan.
Kuulostaako asenne tutulta? Kokemukseni mukaan näin ongelmia ratkaistaan ja toimintaa luodaan oikeassa elämässä, arjessamme. Näin toimimme jos päätämme järjestää kaveriporukalla juhlat, lähteä kalaan, perustaa yrityksen, siivota puiston tai muodostaa perheen. En ymmärrä miksi politiikan pitäisi erota siitä.
Welcome to the city of voice – Wikicity
I wrote this short essay on the future of cities for the latest issue (#15) of Monocle. I was happy to see that other writers on the thinking cities -section were household thinkers (such as Alain de Botton, Richard Florida, Jonathan Raban, Ricky Burdett and Richard Alston).
Here’s the more in-depth version of my piece (anyone who reaches this mostly Finnish language blog the first time, this is Demos Helsinki’s blog on co-creation, peer production, commons and other wonderful things in life):
Wikicities
UN estimates that by 2050 half of the world’s population will live in “self-built cities” – informal settlements, slums. I hope they’re wrong. I hope we all live in cities that we design and create ourselves. If slums can be built by people with access to almost no resources, imagine what we in the developed world could do.
The idea of self-built cities is the greatest promise for urban development. The idea is that we open up the creation of cities in the same way we have opened the compiling of encyclopedias and online-media to allow anyone to contribute. It’s the same principle that many industries are using to open up their R&D, design and marketing processes to their customers and which also inspires “open source” software development. Co-creating cities is one of the few positive developments in a problem-ridden tidal wave of urbanisation in the 21st century. And it’s one that could make us happier.Today if you measure life satisfaction, even in countries with growing economies, you will find that the line on the graph is flat. That’s because across the entire western world there has been a decoupling of the idea that more money equals greater happiness. Now, as we slide into a new global oil crisis the fundamental questions of our time remain unanswered. What can we do to raise levels of well-being in a post-carbon world? How can we increase quality of life in a world where more money does not bring it and which has effectively ran out of its material resources.
There is tons of research into why some people feel happier than others. In the all the answers one thing keeps coming up: the ability to guide your own life. We are happy if we feel that we have power over our lives, if we have a voice. Our greatest urban problem is not spiraling property prices, nor the ageing population nor safety. It is not zero tolerance, queues for clubs and bars, it’s not chain restaurants nor is it ugly buildings or clone towns. These are merely symptoms.
The core issue is that cities no longer enable us to live out our dreams. We have changed, but the cities haven’t. They remain the final bastions of modernistic design where users are seen as the masses and individuals are an obstacle. Even suburbia (on the surface a tasteless, mundane, hypermarket-bound high-carbon lifestyle) offers more potential for self-expression. That is why we fleeing cities. To lure us back we need cities that give us a voice. We need to take democracy to the next level, where it recognises our individual needs and dreams.
Demos NOW, an urban think tank, has created the concept of City 2.0 (PDF) – an urban ecosystem of social innovation, governance and social risk funding. We want to turn the Helsinki Metropolitan Area into a self-built city; a hi-tech low-carbon ”slum” with an unforeseen and unpredictable quality of life. A Wikicity.
The creation of the self-built city is part an ambitious project that has been sponsored by Helsinki and its surrounding suburbs and towns to see how they could join together as one metropolitan area. The reasons for this are simple: to cope better with environmental challenges and also make Helsinki a more powerful and appealing economic hub (in Scandinavia everyone is battling the lure of Stockholm).
In our proposal – which came second but along with the winner is now being developed further – we propose creating a low carbon supercity of two million inhabitants. This will also be linked by a tunnel to Tallinn, Estonia’s capital. Our city will also be a rail hub – just as airlines have recognised Helsinki as a key base for flights to Asia, we would promote the city as the starting point for super-fast maglev trains connecting Helsinki with Asia’s major cities.
But in the City 2.0 the key element is how citizens re-engage with, and run, the city. In our vision of a self-built city you could open a daycare centre the same way you write a new entry on Wikipedia. This is made possible by a system of citizen-wikis or posting boards. If you think your area needs something, lets say a cheese shop, zebra crossing or green space, you could post your needs on a citizen-wiki and be connected with like-minded people to make it happen. This “needs-mapping” system would help shape areas more dynamically than simple markets.
From the citizen-wikis the main demands and concerns would be collated and these would then become the key policy initiatives or “commons” for the city. You would still need a mayor and councillors, but their role would be to push through these initiatives taken from the citizen-wikis. The mayor becomes the communicator of commons.
And while there are planning rules you would be allowed to bend them to meet the demands of the people. If you would like to start-up a zero-carbon community in the city, the area would be given tax-reductions to fund the project as well as access to innovation elsewhere in the world.
This is how social networking sites already work to cluster interests and connect people. It becomes revolutionary precisely when these types of virtual systems are used as the mould our physical surroundings and local governance.
How do our current cities enable voices? They don’t. The declining interest in anything but the occasional mayoral elections tells a sad story. What city governments call citizen participation has become a joke among activist, citizens, academics, planners and intellectuals. The reason for the decline of public interest in cities is clear – why should we engage in something that does not change due to our participation?
Voice is a powerful new resource. It has already changed how we use and make encyclopedias. Only four years ago no-one would have believed that millions of ordinary and extraordinary people could work together on a project like encyclopedia, let alone one that competes as an equal with Encyclopedia Britannica in reliability and beats it in scale. Then came Wikipedia. Cities are slower to build, but I believe that in 2050 we will look back and say the same about self-built cities or ”wikicities”.
Jakaminen leviää verkosta
Jos et ole vielä kyllästynyt yhteistyön ylistykseen, maailman parhaan tarinankertojan Charles Leadbeaterin We-think -kirja ilmestyi juuri. Lue se ja katso tämä video. Jos et, lue vain tämä postaus.
We-Thinkiä ei – tietenkään – kirjoittanut vain Charles, vaan reilun vuoden verkossa vellonutta käsikirjoitusta kommentoivat tuhannet lukijat. Innostuin – tietysti – kirjoittamaan aiheesta myös Tietoviikkoon kolumin:
Olet mitä jaat
Jakaminen on hyve. Ystäväni lähetti joukolle ystäviään koko osoitekirjansa sisällön. Sekä listan levyistä, kirjoista ja elokuvista, joita hän haluaa jakaa. Mitä kävisi, jos toimisimme kaikki samoin?
Viime vuoden suosituin vanha sana oli yhteisöllisyys. Tänä vuonna asiantuntijat keuhkoavat jakamisesta. Se ei ole ihme. Oikein jakamalla voitto voidaan moninkertaistaa. Siksi tänä vuonna olet mitä jaat.Jakaminen on vanha perinne. Osa asiantuntijoista jäljittää sen syntymän yhteisiin laidunmaihin, niin sanottuihin commonseihin. Commonsit ovat asioita, joita ei voi – tai ei ainakaan ole järkevää – omistaa, mutta jotka kannattaa jakaa. Commonsit eivät kuulu markkinoille eivätkä valtiolle. Tosin 1900-luvulla valtio otti osan commonseista vastuulleen. Näin syntyi hyvinvointivaltio.
Toiset asiantuntijat väittävät jakamisen alkaneen jo kansanrunoudesta. Homeros ei kirjoittanut runoja Odysseuksen matkoista vaan ne kirjoittivat sadat aikalaiset, jotka kehittivät sankarinsa retken kohtauksia lopulliseen mestariteokseen. Teksti eli yhteisenä omaisuutena pitkään ennen lopullista kirjausta. Puhumattakaan Kalevalasta. Kielitieteilijät jaksavat huomauttaa, että kieli on ihmisten yhteistyön ja kulttuurin kehittymisen mahdollistava super-commons – omistamaton ja kontrolloimaton olio, joka kehittyy jaettaessa.
Yhtä kaikki, commonseille on tyypillistä, että sen jakaminen ei vähennä sen arvoa. Erittäin menestykkäitä ovat commonsit, joiden arvo vain lisääntyy niiden käytöstä, kuten tieteellinen tieto tai Wikipedia.Mikäli kustantajia on uskominen, kontaktinsa ja dvd:nsä jakanut ystäväni on todellinen edelläkävijä. Alkuvuoden aikana on ilmestynyt ainakin neljä kirjaa, jotka lähestyvät jakamista eri näkökulmista, Wiredin päätoimittajan Chris Anderssonin Free, Miikka Leinosen Strategy of Giving, Kari A. Hintikan Osallistumistalous sekä Charles Leadbeaterin We Think. Leadbeaterin teos on tosin osittain commonsin tuotos: se ilmeistyi jo vuosi sitten kommentoitavaksi ja korjailtavaksi verkkoon.
Kaikki kirjat tutkivat perinteiseltä taloustieteeltä karkaavaa maailmaa, jossa työkalut ovat ilmaisia, eikä niiden käytöstä makseta palkkaa. Tätä on liikkeenjohdon vaikea ymmärtää. Miksi toiset yritykset jakavat tuotteitaan ja palveluitaan ilmaiseksi? Miksi ihmiset tuottavat ilmaiseksi asioita ja tekevät korvauksetta töitä?
Motivaatiota osallistua ja perustaa esimerkiksi Facebook-ryhmä, neuvoa keskustelupalstalla toista muotientusiastia tai kirjoittaa pätkä avointa lähdekoodia ei kukaan ole pystynyt aukottomasti selittämään. Selitystä on hapuiltu milloin hakkerietiikasta, milloin vertaisten arvostuksesta, milloin itseilmaisusta. Uskon, että kyseessä on jotain syvempää. Uskon, että todistamme uudenlaisen yhteiskuntia muovaavan ajattelun syntyä.
Sosialismi, liberalismi ja vihreä liike jäivät toisen vuosituhannen viimeisiksi ideologioiksi. Kolmas vuosituhat saattaa saada jakamisesta ensimmäisen uuden, poliittisia ulottuvuuksia ideologian. Voimme hyvin kuvitella jakamispuolueen ja jopa jakamiselle perustuvan talouden.
Se on johdonmukaista jatkoa sosialismille, liberalismille ja vihreälle liikkeelle, jopa niiden ominaisuuksia kantava jälkeläinen. Se lainaa sosialismilta ajatuksen keskeisten työkalujen yhteisomistuksesta, liberalismilta itsenäisen ihmisen ideaalin ja vihreiltä vaatimuksen luonnon resurssien oikeudenmukaisesta jakamisesta.
Charles Leadbeater on kuvailee kirjassaan hyvin aikamme uutta eetosta: You are what you share. Olet mitä jaat. Leadbeaterin mukaan Wikipedian ja linuxin kaltaiset menestystarinat nopeuttavat ihmisten ja organisaatioiden kykyä ja halua jakaa.
Wikipedian opetus on The More We Share, The Richer We Are. Tässä paino on rikkaudella, ei rikkauden vastaisella kommunismilla: fiksu jakaminen saa hyvinvointimme kasvamaan. Materiaalien fiksu jakaminen saa meidät materaalisestikin rikkaammiksi. Tämä on suuri lupaus nelinkertaisesti maapallon kantokyvyn ylittävälle keskivertosuomalaiselle.
Leadbeater vertaa muutosta karteosilaiseen käännökseen. Eli hetkeen, kun ranskalainen filosofi Rene Descartes julisti yksityisen ajattelun ylivallan alkaneeksi toteamalla ”ajattelen, siis olen”.
Leadbeaterin mukaan jaamme nyt ajatuksiamme, jotta tietäisimme olevamme olemassa. Ajattelu ei enää ole yksityistä dialogia. Yhä enemmän uutta syntyy avoimissa keskusteluissa.
On luonnollista, että jakaminen lähti digitaalisesta maailmasta. Siellä commonsien synnyttäminen on helppoa. Vielä luonnollisempaa on, että jakamiseen ja hajautettuihin resurssehin perustuvat toimintamallit irtautuvat osaksi laajempaa tapaamme toimia ja organisoitua.
Ajatellaanpa esimerkiksi teollisen aikakauden ykköstuotetta, autoa. Nyt jo Suomessa kehitellään avoimeen lähdekoodiin perustuvia sähköautoja. Taksit, bussit, vuokra-autot ja city-car-clubit jakavat autoja monien käyttöön. Onko mahdotonta ajatellaa maailmaa, jossa kaupankäynti olisi vuokrausta ja omistus käyttöoikeutta?”
Suuri kaupunki on pientä tehokkaampi
Kaupunkien koko ratkaisee. Ja Helsinki (vaikka siihen liityvätkin pian ympäröivät 14 kuntaa) on todennäköisesti liian pieni.
Demos Helsinki on tutkinut monenlaisia yhteisöjä – pienyhteisöjä, pieniä verkkoyhteisöjä, hyvinvointivaltiota ja massiivisia verkkoyhteisöjä.
City 2.0 (PDF) suunnitelmatyön myötä olemme alkaneet tutkia systemaattisesti kaupunkeja tulevaisuuden järjestäytymisen perusyksikköinä. Kuvittelu on vaikeaa, sillä toisaalta valtioihin, alueisiin ja rajoihin aj toisaalta intressi-, uskomus ja tyyliryhmiin jakautunet maailma on status quo – se miten demokratiat ja taloudet järjestäytyvät.
Entä tulevaisuudessa kaupungeista tulee päätöksenteon ja talouden perusyksikkö? Entä jos suuri osa megapoliksista sijaitsee kehitysmaissa?
Tämä on täysin mahdollinen kehityskulku. Sitä vauhdittavat erityisesti ilmaston ja muiden luonnonresurssien loppuminen. Talouden ja muun toiminnan tulee pitkälti irtautua maan kaltaisista tuotantovoimista. Niinpä maantieteelliset resurssirajat menettävät merkitystään ja kaupunkien väliset liikenne- ja kulttuuriyhteydet tulevat niitä tärkeämmiksi. Tämä on todella radikaali rakenteellinen muutos.
Kaupungit voivat tulevaisuudessa liittoitua keskenään ja muodostaa taloudellisia ja hallinnollisia rakenteita ja jopa jossain mielessä uusia ”valtio-liittoja”. Tulevaisuuden kartta on siis huomattavasti lähempänä Tätä:
kuin tätä:
Minkäkokoiset kaupungit sitten ovat tarpeeksi suuri tässä kaupunkien ja niiden välisten yhteyksien maailmassa? Tutkimus on osoittanut, että kaupungit saavat uusia ominaisuuksia tietyn koon jälkeen. Toisin sanoen, tietyn kaupunkien ominaisuudet ovat emergenttejä tietyn asukasmäärän jälkeen. Näitä ovat innovatiivisuus ja ekologisuus.
What they found were some general correlations of size and resource consumption that more or less fit the biological organism metaphor, meaning as the city grew in size it required less energy (resources) to sustain it in a proportion called sublinear scaling.
What was surprising to the team was when they measured creative output (jobs, wealth generated, innovation) as cities grew, the scaling of this output was not sublinear, but superlinear, meaning as the city grew its creative output grew faster and faster.
[…]
Kulttuuri yhteisöjen ajalla
Esitysteknologiakokeilut jatkuvat. Minulta pyydettiin esitystä aiheesta kulttuuri yhteisöjen ajalla.
Äänen esitelmään saa tästä (MP3).
Ihmisten rakentama kaupunki: City 2.0
Entä jos voisit suunnitella kaupunkiympäristösi yhtä helposti kun voit sisustaa? Minkälainen olisi Wikicity? Demos Helsingin ja arkkitehti toimisto NOW:n palkittu kaupunkisuunnitelma (PDF) esittelee työkaluja näiden visioiden mahdollistamiseksi. Katso esitelmä siitä minkälainen Helsinki on vuonna 2050:
Esitelmä: Mitä on wikidemokratia?
Olen yrittänyt heittää mahdollisimman monia esitelmä mainioon Slideshareen. Huomasin, että esitelmääni wikidemokratiasta oli katseltu ennätykselliset 367 kertaa.
Siksi postaan esitelmän myös tänne. Mitä mieltä olette, ymmärtääkö esitelmistä ”ilman esitelmöitsijää” jotain?
VIDEO: Tätä on arjen demokratia, siis wikidemokratia
Britti-siskomme, Demos UK on tuottanut kompaktin videon demokratiasta (jonka johtopäätökset pätevät hyvin myös Suomessa).
Demos UK kuvaa termillä Everyday Democracy suurin piirtein samaan millä olemme viitanneet termillä Wikidemokratia:
Siihen, että eroa johtajan ja johdettavan eroa enää olisi. Siihen, että demokratiaa ei ymmärretä vain äänestämisenä vaan itsehallintana, autonomiana ja ”kaiken demokratisoinnilla”.
Miksi? Olemme tottuneet siihen, että henkilökohtaisessa elämässämme, toimiessamme yksin kaikki tapahtuu nopeasti ja suoraan. Kävelemme kauppaan, valitsemme tuotteen, kävelemme ulos. Entä toimiessamme osana jotain organisaatiota tai yhteisöä? Äänestämme edustajaa, joka päättelee tarpeemme. Valitamme suunitelmasta, joka on jo tehty. Sama pätee myös muihin yhteisöihin: Vaihdamme työpaikkaa tai eroamme perheestämme, koska emme saa yhteistä ja yksilön etua yhteen. Näiden yhdistäminen on 2000-luvun politiikan suurin haaste.
Tutkija Charlie Timsin sanoin: ”what we need is every-fucking-day democracy”.
Demos Now -työryhmä palkittiin kansainvälisessä kaupunkivisio-kilpailussa
Demos Helsinki-ajatushautomon ja NOW for Architecture and Urbanism -arkkitehtuuritoimiston yhteistyöstä muodostunut Demos Now voitti Greater Helsinki Vision 2050-kaupunkisuunnittelukilpailun toisen sijan. Kansainvälinen kilpailu etsi parhaita ideoita Suur-Helsingin maankäytön ja aluesuunnittelun tulevaisuudesta.
Kilpailun tarkoituksena oli löytää ratkaisuja Suur-Helsingin alueen aseman sekä kilpailukyvyn kehittämiseksi. Demos Now-työryhmän toiselle sijalle tulleessa Towards City 2.0-ehdotuksessa (PDF) kaupunkisuunnittelun keskiöön nostettiin kaupungin asukkaat.
– Ehdotus lähtee ajatuksesta, että kaupunkia ei rakenneta ihmismassalle vaan ihmiset itse päättävät minkälaisessa kaupungissa asuvat, Demos Now-ryhmän tutkija Roope Mokka kertoo.
Demos Now-suunnitteluryhmä ehdottaa palkitussa työssään kaupunkilaisten muuttamista kulutusvoimasta tuotantovoimaksi.
– Pääkaupunkiseutu on Euroopan väljimmin rakennettuja metropolialueita ja tämä aiheuttaa meille valtavia tulevaisuuden haasteita ikääntymisen, ilmastomuutoksen ja ihmisten eriytyvien tarpeiden kautta. Ihmiset on voimautettava toimijoiksi ja houkuteltava takaisin tiiviiseen kaupunkiin. Towards City 2.0 tarjoaa välineitä, joilla asukkaiden resurssit saadaan helposti käyttöön niin, että lopputuloksena syntyy parempaa ja mielenkiintoisempaa kaupunkia, sanoo arkkitehti Tuomas Toivonen.
Työryhmä keskittyi kilpailutyössään kuvaamaan kuinka tulevaisuuden yhteisöjä ja yhteiskuntaa kehitetään.
-Edustuksellinen demokratia ja sen suunnittelu- ja päätöksentekoprosessit otetaan annettuina. Meidän oivalluksemme on, että näiden prosessien radikaali kehittäminen ja avaaminen on välttämätöntä kukoistavan kulttuurin luomiseksi, kuvailee tutkija Aleksi Neuvonen.
Demos Now-ryhmän jäsenen Hans Parkin mielestä kaupunkien rooli Suomen kehityksessä korostuu tulevina vuosikymmeninä.
– Kaupunkien kehittäminen on tulevaisuudessa yhä merkittävämpi väline osallisuutta luovan yhteiskunnan ja sen yhteisöjen luomisessa. Tämä kilpailu ja sen tulokset ovat siitä vahva osoitus. Taloudellisen kilpailukyvyn vahvistamisen lisäksi kaupunkirakenteen kehittäminen on väline koko yhteiskunnan hyvinvoinnin kehittämiseen. Tämä haaste koskee Suomen ohella myös nopeasti kaupungistuvaa maailmaa, jota voimme tukea edistämällä laaja-alaista yhdyskuntasuunnittelua.
Pikaseminaari: Maailma muuttui, miksei demokratia?
90-vuotiaan Suomen itsenäisyyspäivän aattona Demos Helsinki järjestää pikaseminaarin, jossa pohditaan vaikuttamisen uusia keinoja. Mitä on Facebook-sukupolven demokratia?
Puhumassa mediatutkija Minna Tarkka, konsultti Samu Mielonen, pelitutkija Matti Rantanen ja tiedottaja Olli Sirén. Kommenttipuheenvuoron esittää ex-kansanedustaja, juristi Susanna Rahkonen.
Seminaarin jälkeen, kello 18 eteenpäin, juhlistamme itsenäistä Suomea ja ajattelua yömyöhään. Tervetuloa!
Demos Helsingin pikaseminaari: Maailma muuttui, miksei demokratia? Laivurinkatu 41, kulmahuoneisto. klo 16:00-18:00 (->23.00).
Facebook aukene!
Kirjoitin Tiviin kolumnin sosiaalisten nettiverkostojen ja median tulevaisuudesta. Peruspointtini ovat:
- Verkostot jakaantuvat
- Verkostot yhtyvät
- Tulevaisuudessa yksityisyys on sisältöä tärkeämpää kauppatavaraa
Artikkeli kokonaisuudessaan myös tässä:
Facebook aukene!
Kuulun ryhmään ihmisiä, jotka eivät tunne toisiaan. Tiedän, että meitä on tuhansia ympäri maailmaa – ellei jopa kymmeniätuhansia. Olemme kaikki istuneet suljettujen ovien takana, kofeiinihöyryissä ja vissyä litkien miettimässä sitä, olisiko netin sosiaalisia verkkoja mahdollista käyttää johonkin tuottavaan.
Samaa on miettinyt Facebookin pomo Mark Zuckerberg. Hän ilmoitti kesän alussa, että Facebook haluaa tehdä verkostoitumissaitistaan käyttöjärjestelmän ”jossa kaikki voivat kehittää sovelluksia”. Niinpä, Zuckerberg haluaa tehdä saitistaan yhteisöjen ajan Microsoftin ja käyttäjistään sen softankehitystiimin.
Koska sosiaalisten verkostojen käyttö on ilmaista, loppujen lopuksi kyse on taistelusta rahaakin rajatummasta resurssista. Sitä on kaikilla yhtä paljon ja useimmilla liian vähän: aikaa. Samasta ajasta kilpailevat myös perinteiset mediat. Niistä monet uskovat vieläkin jopa voivansa laskuttaa ajastamme.
Selvää on, että näin ei voi jatkua pitkään. Markkinajohtaja MySpace, kovaa vauhtia käyttäjämääräänsä Euroopassa kasvattava Facebook, etenkin tieto-ammattilaisten suosima LinkedIn, juuri huippurahoituksen saanut Dopplr, Googlen omistama, suomalaisittain hauskasti nimetty Orkut, kotimainen Jaiku ja sen jenkkivastus Twitter ovat venyttämässä aikabudjettiamme pahasti punaisen puolelle. Tilaa uusille ”terve-terve” -palveluille ei ole.
Kysymys ei enää ole siitä, mistä kaikesta voi tehdä sosiaalisia objekteja: linkeistä (Del.icio.us ja Ma.gnolia) kirjoista (Shelfari ja LibraryThing), kuolleista (Respectance), tapahtumista (Upcoming) vai musiikista (Last.fm). Oikea kysymys on, kuinka meillä on aikaa näille kaikille.
On siis aika katsoa kristallipalloon. Näen jakautumista ja yhtymistä. Näen edelläkävijöiden hyppelehtimistä vekottimesta toiseen. Näen verkostojen kuluvan ja korruptoituvan markkinoinnista. Mutta hetkinen, mitäs helvettiä tuolla siintää? Medioiden liiketoimintamallin muutos! Voi ei, joko taas.
20-vuotias serkkuni on itseoppinut taidevalokuvaaja. Hänellä on ollut näyttelyjä ympäri maailmaa – Romaniasta Kaliforniaan. Tavallisella jäbällä Espoosta. Miksi? Hän on verkostoitunut amatöörivalokuvaajien, mallien, stylistien, kuvittajien ja graafikkojen DeviantArt ja Altphotos verkostoissa.
Jakautuminen ylätasoon – jota varmasti pitkään hallitsevat nykyiset jättiläiset – ja erityisintressisaitteihin, joilla on networking-mahdollisuuksia on jo tapahtumassa. Tämä on luonnollista, sillä juuri näistä erityisintresseistä web 2.0 sai alkunsa: foorumeista. Jos foorumien lisäksi tulevaisuuden sosiaalisten verkkojen edelläkävijää haluaa hakea, on se takuulla eBay. Se on yhteisöllisyyteen perustuva, selkeän päämäärähakuinen verkosto.
Kaksi lupaavinta päämäärähakuista startuppia ovat The School of Everything Iso-Britanniasta ja RentMineOnline Alankomaista. The School of Everything lupaa tehdä osaamiselle sen, mitä eBay teki tavaralle. RentMineOnline taas lupaa tehdä sen vuokraamiselle, minkä eBay teki ostamiselle ja myymiselle. Jos ne onnistuvat, ne eivät muuta ajankäyttöämme.
Yhtyminen on pulmallisempaa. Jaiku kyllä yhdistää kaikki verkkotoimintaani liittyvät tapahtumat: linkkini, blogini, kuvani, matkani ja menoni. Sain Jaikun vielä ympättyä osaksi Facebookkiani! Säästää jo paljon aikaa. Se, että kuvani, lempivideoni ja jaikuni ovat samassa paikassa -Facebookissa- ei paljon lämmitä kihlattuani, joka ei koskaan rekisteröidy mihinkään. Vain rekisteröityneille käyttäjilel. Kuulostaako tutulta?
Yhtymisen estää Tivi-alan perisynti, taistelu käyttäjän täydellisestä omistuksesta. MySpace ei salli mitään yhteistyötä muiden verkostojen kanssa, Facebook ei juuri mitään. Tilanne muistuttaa alkuaikojen internetiä. ISP määräsi minne mennään, ja AOL oli siksi yksi maailman suosituimmista portaaleista. Myös Sonera pyrki samaan. Tässä omistussuossa ovat tarponeet vuorollaan laitevalmistajat, operaattorit, softan kehittäjät, meilintarjoajat.
Nyt käydään veristä taistelua siitä kuka pääsee päällimmäiseksi, sosiaalisten verkkojen portaaliksi ja käyttöjärjestelmäksi. Siitä kärsivät käyttäjät, teknologioiden kehittyminen ja markkinat. Vain voittajan on helppo hymyillä. Gatesiksi Gatesin paikalle haluaa moni ja siksi teemme samat virheet yhä uudelleen. Unohdamme, miksi WWW räjäytti internetin sille kiertoradalle, jonka millimetrejä Jaikut ja Facebookit ovat. Sen käyttäjää ei omista kukaan.
Etelä-Korea, joka on virtuaalimaailmojen johtava markkina-alue, on opettanut sen, että ihmisten mielenkiinto suljettuihin maailmoihin hiipuu vähitellen. IRC ja MySpace ovat hyviä esimerkkejä siitä kuinka bottien ja markkinoinnin päällekäyvyys tukottaa alunperin käytännölliset mediat ja kommunikaatiovälineet.
Siksi rakastan (vielä) Facebookia. Se säästää aikaa. Tunnen (vielä) kaikki Facebook-ystäväni. Kun he haluavat ottaa minuun yhteyttä, on Facebook tehokkaampi tapa kuin tuhansia turhanpäiväisiä meilejä pursuava meiliboksini. Mikään ei ole hienompaa kuin neitseellinen sosiaalinen verkosto, johon voin loggautua ja odottaa ystävien löytävän minut.
Entä se median uusi liiketoimintamalli? Olen 99% varma, että mediat tulevat tulevaisuudessa saamaan rahansa nykyiseen verrattuna päinvastaisesta toiminnasta, yksityisyyden varjelemisesta. Siitä, että ne rajoittavat informaationkulkua. Olen jo tottunut siihen, että yhteisöllisen ajan internet jakaa minulle sisältöä ja voin viestiä maailman kanssa ilmaiseksi. Siitä, että en saa informaatiota, jota en halua, ja että räpsäisemäni kännikuvat eivät eksy työnantajani käsiin, olen valmis maksamaan.
Kuluttaja, nyt! seminaarin lowdown
Seminaarissa pohdittiin sankarikuluttajan roolia, jossa kuluttaja vaikuttaa
ympäristöön ostopäätöstensä kautta.
Kulutustutkija Mari Koistinen uskoi internetin tuovan uusia mahdollisuuksia
kulutusvaikuttamiseen.
Kuluttajaa kyllä kiinnostaa vaikuttaminen, kun se tulee tarpeeksi lähelle omaa napaa. Napapiirin laajus tosin vaihtelee.
Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkija Mikko Raskin mukaan kuluttajat tulisi ottaa mukaan tuotteiden suunnitteluun ja tuotantoon.
Kuluttaja-kansalainen on päätöksenteossa piippuhyllyllä, vaikka kuluttaja olisi asiantuntija esimerkiksi tuotekehittelyssä.
Seminaarissa painotettiin myös yhteiskunnan vastuuta kulutustottumusten
muuttamisessa.
Kärjistetysti ihmiskunta voidaan jakaa tuulipukukansaan ja eliittiin. Jos kulutustottumuksilla pyritään ympäristöongelmien ratkaisuun, on suuren massan liikuttelu avainasemassa. Tuottajilla, kaupoilla ja viranomaisilla on vastuu asian viemisestä eteenpäin.
Seminaarissa puhunut Keskon entinen kehitysjohtaja Jouko Kuisma totesi.
Seminaari oli lämmittelyä 13.10.2007 Vanhalla ylioppilastalolla järjestettävässä Megapolis2022-tapahtumassa keskustellaan kuluttamisesta yhteiskunnallisena ja poliittisena tekona. Tapahtuman tavoitteena on tuoda esille kulutusvalintojen merkitys myös maapallon mittakaavassa.
Tapahtuman pääseminaarissa omaa kulutustaan pohtivat muun muassa kaupuginvaltuutettu Kirsi Piha, hiphop-artisti Paleface, Isä Mitro ja EVA:n johtaja Risto Penttilä. Ratkaisuja kulutuksen aiheuttamiin ongelmiin esittelevät arkkitehti Tuomas Toivonen, tyylitoimittaja Liisa Jokinen, puheenjohtaja Sauli Niinistö sekä Vihreän liiton entinen puheenjohtaja Osmo Soininvaara.
Megapolis2022 huipentuu iltaklubiin, jonka lopullinen ohjelma julkaistaan 10.9.2007.
Demos Helsingin pikaseminaari: KULUTTAJA, NYT!
Dodon ja Demos Helsingin yhteinen pikaseminaari 3.9.
Klo 17-19 Demos Helsinki, Laivurinkatu 41, kulmahuoneisto
Kuluttajan valtaistuminen on aikamme suurimpia ilmiöitä. Tunnemme olevamme kuluttajina usein kuninkaita ja kansalaisina alamaisia. Kuluttajille tarjotaan ratkaisun avaimia myös ympäristöongelmien selättämisessä. Mutta kiinnostaako kuluttajaa oikeasti vaikuttaminen? Dodo ry:n ja Demos Helsinki –ajatushautomon pikaseminaarissa etsitään kuluttajan valtaistumisen uhkia ja mahdollisuuksia.
Puhumassa:
* Mikko Rask: Kuluttaja-kansalainen tietää tulevaisuuden!
* Mari Koistinen: Sankarikuluttaja 2.0
* Jouko Kuisma: Tuulipukukansa ja vastuullinen kuluttaminen
* Pauliina Jalonen: Kuluttajan askeettinen hedonismi
Pikaseminaari on 13.10. Vanhalla ylioppilastalolla järjestettävän Megapolis 2022-tapahtuman etukäteisseminaari. Tapahtuman ohjelma julkaistaan ennakkoseminaarin yhteydessä.
Mikko Rask toimii tutkijana Kuluttajatutkimuskeskuksessa. Hänen erityisalaansa on kansalaisten ja kuluttajien suhde teknologiaan.
Mari Koistinen on kulutustutkija, joka pyörittää suomenkielisen blogosfäärin kiinnostavinta kulutuskeskustelua blogeissaan Kulutusjuhla ja Marikoo.
Jouko Kuisma jäi heinäkuun alussa eläkkeelle Keskon kehitysjohtajan tehtävistä. Hänen johdollaan Keskosta kehittyi Suomen johtava yhteiskuntavastuuseen panostava yritys.
Pauliina Jalonen on Dodo ry:n sihteeri. Työelämässä hän on toiminut niin ympäristöpolitiikan tutkijana kuin ympäristöhallinnon virkamiehenäkin.
HS 11.8: Kärkipoliitikkojen blogit hiipuivat vaaleihin
Helsingin Sanomat raportoi nettisivuillaan (11.8) politiikkojen blogikirjoittelun loppuneen vaalien jälkeen ”kuin veitsellä leikaten”. Aktiivisia kirjoittajia löytyy lähinnä pienistä puolueista, kun taas esim. Vanhanen ei omien sanojensa mukaan ole jaksanut vaalien jälkeen juuri kirjoittaa. Hesarin mukaan ani harva poliitikko sallii kommentoinnin blogeissaan, poikkeuksena esim. Kasvi ja vas. Arhinmäki.
Pikaisen blogikierroksen jälkeen on myös todettava, että harvan poliitikon blogi sisältää mahdollisuuden tilata blogi web-syötteenä. Poikkeuksena taas Kasvi ja Arhinmäki.
Yhteiskuntapelin ensimmäinen erä:
Vanhanen, Heinäluoma 1.0 – Kasvi, Arhinmäki 2.0 ?
Artikkeli verkkohesarissa.
Yhteiskunta 2.0 